Kolmisen viikkoa on kulunut shokkitilanteen alusta. Pahimmat ja räikeimmät mielikuvat ja muistot ovat tasaantuneet ajoittaisiksi asioiden rauhalliseksi ymmärtämiseksi. Enää en vapise mielikuvien vyöryessä ylitse tai itke holtittomasti tajutessani asioiden oikeaa laitaa. Mikä on ihan hyvä, koska psykoosihan siinä uhkaisi jos sitä tilannetta jatkuisi jatkumistaan.
Olen myös pitänyt taukoa näiden asioiden pohtimisesta.
Yksi tajuaminen tapahtui kuitenkin pari päivää sitten ja olen makustellut sitä.
En ole pahemmin pitänyt kesästä. Muutama vuosi sitten oli ensimmäinen kerta kun totesin kesän mieluisaksi ajanjaksoksi ja seuraavana vuonna odotin kesää ensimmäisen kerran sitten lapsuuden. Aiemmin inhosin kesää ja odotin syksyä saapuvaksi. Elokuun alussa olin iloinen kesän olevan enemmän takana päin ja syksyn saapuvan. Vaikkakin olen aina ollut pitämättä talvesta. Nyt, kaikkien kevätjuhlahömpötyksen keskellä tajusin syyn siihen.
Kesällä piti keksiä itse miten pääsee kotiolojaan karkuun. Kesällä olin yksin, kun taas syksyisin pääsin kouluun karkuun, vaikka koulussakaan ei ollut mitään ratkiriemukasta. Koulu ei kuitenkaan ollut välttelyä, itsensä piilottamista eikä ihan niin pahan olon näyttämöä mitä kotona oli. Kotona piti keksiä tekosyitä, koulussa riitti että oli paikalla. Koulussa ei kuitenkaan, mistään kiusaamisista huolimatta ollut ikinä turvatonta. Koulussa ei kukaan ollut kännissä. Kevätjuhlat ahdisti aina ihan helvetisti. Saatoin itkeä koulun päättyessä kolmesta neljään päivään ennen ja jälkeen. Suoraan sanottuna joka vuosi se vitutti ihan yhtä paljon. Koulu oli kuitenkin mun turvapaikka, vaikken ala-asteella sietänytkään sitä muuta mitä siellä oli. Yläasteella taas olin vain tyytyväinen päästessäni kouluun piiloon.
Ehkä siksi en pahemmin koskaan lintsannut. Kotiin ei voinut mennä, joten oli helpompaa pysyä paikallaan. Jos lintsasin, pysyin kuitenkin koulun alueella. Useimmiten saatoin istua vielä sen luokan ulkopuolella missä se tunti olisi ollut. Useimmiten tällöin oli tosi paha olla. Pahin taisi olla yksi englannin tuntia kun en vain päässyt ylös ja luokkaan. Opettaja yritti kysellä ovella olenko tulossa, mutta en saanut sanottua mitään, sillä pelkäsin hajoavani juuri siihen paikkaan. Olin siinä hetkessä päättänyt tappaa itseni. Seuraavalla tunnilla se samainen opettaja ei päästänyt minua luokasta pois ja se vaikutti aika radikaalisti siihen, etten toteuttanut itsemurhapäätöstäni. Ilmeisesti se paha olo sitten kuitenkin näkyi ulospäin, vaikka luulin ettei näkynyt. Olin tuolloin niin ahdistunut etten tehnyt koulussa mitään. Istuin luokassa kyllä, mutten osallistunut mitenkään, millään tunnilla. Tuolloin oli vielä valloillaan se, ettei huomautusta voinut antaa jos oli läsnä tunnilla. Siis fyysisesti, henkisesti en ollut läsnä puoleen vuoteen.
Yläasteen päättyminen oli hirveintä ikinä. Luulin etten toivu siitä mitenkään. Sinne jäi kaikki se tuki ja turva minkä avulla olin saanut itseäni nostettua suosta. Sinne jäi ne ihmiset, joiden koin olevan ainoita jotka minusta välittivät. En tiennyt miten päin olisin ollut ja purin sen turhautumisen muuhun. Täytin kesäni ohjelmalla ja pakotin itseni ajattelemaan muuta. En onnistunut siinä kovinkaan hyvin ja se kesä menikin epämääräisissä paikoissa itkeskellessä ja kaipauksesta selvitessä. Syksyllä olin kateellinen niille, jotka saivat mennä kouluun ja erityisesti niille kavereille, jotka saivat mennä yläasteelle.
Nyt kun olen miettinyt näitä asioita, olen tullut siihen tulokseen että suurin osa näistä olisi pitänyt käsitellä aiemmin elämässä. Mutta samalla tajuan sen mahdottomuuden, sillä en ole ollut valmis. Ihan kuin nämä asiat olisivat häilyneet verhon takana, mutten ole saanut revittyä sitä verhoa alas. Edelleen on sellaisia asioita, joita miettiessä huomaan sen olevan lähes mahdotonta.
Siellä on vielä asioita, mutten saa niistä kiinni.
Mutta onhan sitä jo tässäkin käsiteltävää ja opeteltavia asioita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti