Äiti haukkui aina kaikki. Kaikki kaverit, ystävät ja tuttavat. Kaikista sai kuulla miten virheellisiä he ovat.
Lapsetkin olivat äidille tyhmiä. Kukin vuorollaan. Tyhmä kun ei tajua hänen ajatuksiaan. Tyhmä kun ei tajua ennakoida ja ajatella paremmin. Mikään ei riittänyt.
Ei kai tarvitse kovinkaan paljoa jatkaa tuota, jotta tulee selväksi etten kokenut riittäväni äidilleni. En vieläkään koe. En riitä äidilleni, enkä silloin kenellekään muulle. En riitä, enkä kelpaa.
Enkä tiedä miten tästä pääsee eroon. Oppiiko sen hyväksymään tai tottuuko siihen? Hyväksyykö itsensä joskus, jos on vuosikymmenet ollut itse itselleen riittämätön?
Äiti on omasta mielestään aina oikeassa ja hänellä on oikeus vaatia. Osa tästä piirteestä on varmasti hänen sairauttaan, mutta osa ei. Ei se toisten kohtelu kuin rukkasina ole sairaudesta johtuvaa, vaan ihan ihmisestä itsestään.
Koska mikään ei ikinä kuitenkaan riitä, en enää edes yritä. En yritä tehdä asioita niin, että kelpaisin tai riittäisin. En yritä olla täydellinen. Mutta en myöskään salli itselleni asioita, joita pidän toisissa ihmisissä ihan hyväksyttävänä asiana. Sallin mokaamisen muille, mutten missään nimessä itselleni.
Olen itselleni julma, mutten osaa muutakaan. En kuitenkaan salli muiden olla itselleni julmia. En enää. Siihen olen pistänyt stopin. Aiemmin sallin senkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti