Muutoksia.

Olen vuoden aikana tehnyt havaintoja ihmisistä.

Äitini tarkastelu on ollut järkyttävää, mutta myös elävöittävää. Olen pystynyt havaitsemaan itsestäni epämiellyttäviä käytösmalleja ja pystynyt muuttamaan niitä.

Äitini negatiivisuus leviää ympärilleen kuin pöly. Hänen mielestään hänellä on oikeus sanoa asioista ja ihmisistä mitä vain. Haukkua kaikki, jotka eivät ole hänen kanssaan samaa mieltä. Tämä on tietysti valunut myös alaspäin. Sisareni tekee samaa. Täsmälleen samaa. Hänen mielestään ongelmat hänen elämässään ovat aina jonkun muun syy ja syyttely on iso osa hänen elämäntapaansa. Muiden, paitsi itsensä.

Veljeni on perinyt äitini käytöstapoja myös. Niin hyvässä kuin pahassakin. Toinen veljeni sanoo juuri sen mitä sylki suuhun tuo ja toinen ei osaa ajatella muita kuin itseään. Toki nämä piirteet voisivat löytä heistä ilman äitiäkin.

Yksi piirre mistä olen pääsemässä eroon on muiden ihmisten "haistelu" eli heidän mielentilan arviointi ja sen mukaan pelaaminen. Olen aiemmin pyrkinyt pitämään ihmiset tyytyväisinä muun muassa siirtymällä sivuun ja antamalla periksi. Nyt olen lopettanut sen. En ole ruvennut ilkeäksi tai riidanhaluiseksi, vaan pyrkinyt päättäväisesti sanomaan mitä mieltä olen. Äitinihän tekee niin että mielistelee ja sen jälkeen selän takana haukkuu nämä ihmiset. Arvostelee heidät ja toteaa lopuksi ettei hän tekisi niin.

Olen myös ruvennut sanomaan äidille vastaan. Pyytänyt häntä lopettamaan sen mollaamisen ja keskittymään johonkin muuhun. Hän on tästä joka kerta suuttunut. Joka kerta.

Erään tärkeän havainnon tein myös. Olin puhunut äidille siitä, miten positiivisten esimerkkien kautta saa oikeasti paljon enemmän aikaan kuin negatiivisten ja jatkuvalla komentamisella. Saman viikon aikana hän istui sisareni kanssa pöydän ääressä ja halveksuen naureskeli positiiviselle kannustamiselle kurinpidon sijaan. Olin järkyttynyt tästä. Istuin vieressä. Äitini katsoi minua hetken ja nolostui. Ei kai tajunnut että olin siinä. Naureskelu silti jatkui, mutta äitini oli silminnähden levoton.

Olen kuitenkin tyytyväinen siihen, miten olen päässyt irti useasta negatiivisesta ja minulle haitallisesta asiasta. Jäljellä on vielä ihmisiä, joiden läsnäollessa tulee fyysisesti paha olo. Olen iloinen uusista ihmisistä elämässäni, joita on tullut kuin varkain.

Sellainen joutaa mennä, mikä ei toimi ihmisen parhaaksi.

Vuosikatsaus.

Heinäkuusta 2015 Toukokuuhun 2016.

Heinäkuussa
- Aloitin akupunktion
- Sain asunnon
- Pakkasin
- Kohtasin tilanteen, missä tulevaa muuttoani epäiltiin ja yritettiin päästä valintani yli. Olinhan tehnyt valinnan itsenäisesti, ilman äitini apua ja se oli hänelle kauhistus.
- Nautin kesästä

Elokuussa
- Muutin
- Jatkoin akupunktiossa
- Ihastuin asuntooni
- Totesin että kotini on vain minua varten, eikä tänne ole mitään asiaa ihmisillä joilla on negatiivinen mieli.

Syyskuussa
- Purin ja järjestelin edelleen tavaroita
- Kävin sisäistä kriisiä
- Havahduin ahdistuneisuuden vähentymiseen akupunktion aloittamisen jälkeen
- Rakastin asuntoani ja asumistani siinä
- Ihastelin valoisaa syksyä

Lokakuussa
- Kuntoutin itseäni
- Taistelin lainmukaisista oikeuksistani
- Luin kirjallisuutta ja koin heräämisen hetkiä
- Löysin itsestäni voimaa
- Lähdin mukaan vapaaehtoistöihin

Marraskuussa
- Otin vastaan epätoivoisen tuntuisen haasteen
- Suututin äidin useaan kertaan olemalla itsenäinen
- Tajusin miten paljon paremmin voin tässä vapaammassa ilmapiirissä
- Nauroin paljon

Joulukuussa
- En viettänyt joulua omasta tahdostani
- Selvisin epätoivoisen tuntuisessa haasteessa
- En ahdistunut pimeydestä
- Joogasin

Tammikuussa
- En pitänyt lumesta
- Odotin valoa saapuvaksi
- Löysin sisäisen valoni
- Järkytin äitiäni sanomalla hänelle vastaan
- Vietin paljon aikaa yksin

Helmikuussa
- Jouduin kriisiin ja päätin taistella
- En tarvinnut taistelusta selviämiseen muita ihmisiä
- Koin shokkitärinöitä
- Joogasin enemmän
- Selvisin kriisistä, sain tarvitsemaani apua oikeilta tahoilta
- Katsoin paljon eläinvdeoita

Maaliskuussa
- Hyppäsin ison altaan syvään päähän (vertauskuvallisesti)
- Rytmitin arkeni uusiksi
- Tiesin selviäväni mistä vain
- Tuntui kuin olisin valloittanut vuoren omin voimin
- Itkin onnesta

Huhtikuussa
- Sain päätöksen missä on leima pysyvästi, jos niin on tarve
- Sairastin virustaudin ja laihduin vaatekoon
- Juhlin ystävien kanssa etukäteen
- Sain uusia kavereita
- Puutuin koulukiusaamiseen
- Kävin isolla musiikkikeikalla
- Nautin elämästä

Toukokuussa
- Katsoin vauvaa ja näin menneitä elämiä
- Virkkasin
- Kuuntelin äitini haukkuja milloin kenestäkin
- Todistin perheväkivaltaa ja ahdistuin pitkästä aikaa
- Muistin asioita, joiden kohdalla jälleen lamaannuin hetkellisesti
- Otin askeleen kohti sellaista olotilaa missä haluan olla.
- Istuin parvekkeella nauttimassa luonnosta.
- Leivoin kakkuja

Äiti rakastaa sitä, kun pääsee ilmaisemaan omia mielipiteitään muiden elämästä. Useimmiten asiat ovat jonkun vikaa tai syytä ja siinä vellotaan hetkestä toiseen.
Se negatiivisuuden ilmapiiri on kuin myrkky mikä leviää ympärilleen. Samalla hän on omasta mielestään sen aina oikeassa olemisen lisäksi hyvä ja lempeä ihminen. Häneltä kysyttäessä empatiaa oikein tihkuu ja pursuaa yli laidan. Hän itse on omasta mielestään positiivisella asenteella suhtautuva ja muuta mukavaa.

Kuitenkin aina mahdollisuuden tunne se naamio karisee ja negatiivisuuden myrkky tekee töitään. Se, että olen kuullut eri versioita yhdestä ja samasta asiasta on osa sitä myrkyn toimintaa. Totuuden myöntminen ei onnistu, eikä ainakaan sen kohtaaminen. Olen tiennyt sen jo pitkään. Joidenkin asioiden käsittely romuttaisi äidin elämän ihan täysin. Yksi niistä on tämä blogi. Se, että käsittelen näitä asioita omalla tavallani on hänelle vierasta.

Äidin mielestä terapia on sitä, että vellotaan vanhoissa ja syytetään siitä sitten vanhempia. Ainakin oli ennen. Siis silloin kun itse aloitin terapian. Useammankin kerran sain epäsuorasti kuulla sen olevan turhaa ja ajan haaskuuta. Juuri sitä, mistä ei ole hyötyä. Vähintään sitä vanhempien syyttelyä ja itkeskelyä. Mitä se ei minulla ollut. Minun eteeni nostettiin ihmisiä kehumalla, jotka olivat pärjänneet itse ja ehkä mahdollisesti ottaneet itseään niskasta kiinni. Tai vaihtoehtoisesti katsoneet elämää silmiin. Koin sen vähättelynä ja nolaamisena. Ihan kuin olisin käynyt terapiassa turhaan, vaikka tosiasiassa olin niin hukassa, että oli vaikea puhua mistään.

Tällä hetkellä mieleni käsittelee asioita mitä terapeutti yritti kaivamalla kaivaa esille. Äitisuhteesta puhuttaessa mieleni käänti sen aina pois. Aina. En ollut valmis käsittelemään näitä asioita ja olisin varmastikin seonnut lopullisesti jos olisin muistanut puoliakaan tästä.

Tiedän tämän kaiken olevan osa prosessia jossa minun pitää oppia päästämään irti. Jotta voin päästää irti, minun täytyy löytää asioille hyväksyntä. En voi vain haudata näitä. Pitää ensin vähän käännellä ja tutkia ja sitten antaa mennä. Kyllä sekin hetki vielä tulee.

Hiljaisuudessa.

Kesäkuun vietin tietoisesti kirjoittamatonta elämää.
Oli kesäpuuhia ja pohdittavaa. Kohtasin äidin, katsoin häntä uusin silmin, mutten ottanut näitä esiin tulleita asioita esiin. Tarkkailin kuitenkin kaikkia ympärilläni olevia ihmisiä. Totesin siinä samalla, että olen siinä joukossa ihan yhtä näkymätön mitä olen aina ollut.

Kesäkuu kuitenkin oli todella hiljainen tällä osastolla. Oli niin paljon muuta. Oli ihan hyväkin niin. Tauko kriiseilystä ja paniikkikohtauksista oli todella tarpeen. Toki vähän jouduin kesäkuunkin aikana pitämään puoliani ja olemaan sen puolella etten ole vastuussa muiden päätöksistä tai teoista.

Heinäkuun aikana olen kohdannut asioita enemmän. Tapasin isääni ja otin esiin muutamia minua häirinneitä asioita. On sillä tavalla mielenkiintoista, että pystyn isälleni nostamaan ikäviä asioita esille. En syyttänyt häntä, vaan halusin keskustella aikuisella tavalla siitä, mitä kaikkea tässä on tullut mieleen. Keskustelu isän kanssa puhdisti mun mieltä ja toi varmuutta siihen mitä mun pitää tehdä. Olihan isä se mitä se nyt on ja joiltain osin hieman rasittavaa, mutta siellä pohjalla oli kuitenkin se iskä. Se, jonka kanssa saattoi hullutella ja hölmöillä, vaikkei siitä kovin vastuulliseksi aikuiseksi ollut. Iskän kanssa me hölmöiltiin ja tehtiin kaikkea erilaista, eikä meitä oikein kukaan koskaan ymmärtänyt. Sen yhteyden löytäminen oli tärkeää. Koska se yhteys loi uskoa siihen, etten ole täysin yksin.

On tässä muutakin eihtinyt tapahtua.
Eräänlaisten mielenkiintoisten tapahtumien kautta olen saanut vahvistusta sille, että minun on löydettävä itselleni paljon uutta. On mentävä kohti muutosta ja tämä asioiden kriisiytyminen on ollut vain alkusysäys. Aika iso sysäys, mutta kuitenkin riittävä siihen että muutoksen tuulet ravistelee.
Yritän nyt itse selvittää itselleni tuon muutoksen syvempää olemusta. Olen saanut siihen pienesti apuja yllättäviltäkin tahoilta, mikä myös hieman hämmentää vielä.

Olen nyt parin päivän ajan ihmetellyt, katsellut, tutkinut ja yrittänyt aistia eri tasoilla asioita. Olen nähnyt värejä aiempaa voimakkaammin ja antanut niiden näkyä. Olen kokenut kääntyneeni oikeaan suuntaan ja yritän pitää siitä kiinni.
Samalla etsin ja haen, kuuntelen ja havainnoin.

Maailma on nyt avoin.

Shokista eteenpäin.

Kolmisen viikkoa on kulunut shokkitilanteen alusta. Pahimmat ja räikeimmät mielikuvat ja muistot ovat tasaantuneet ajoittaisiksi asioiden rauhalliseksi ymmärtämiseksi. Enää en vapise mielikuvien vyöryessä ylitse tai itke holtittomasti tajutessani asioiden oikeaa laitaa. Mikä on ihan hyvä, koska psykoosihan siinä uhkaisi jos sitä tilannetta jatkuisi jatkumistaan.

Olen myös pitänyt taukoa näiden asioiden pohtimisesta.
Yksi tajuaminen tapahtui kuitenkin pari päivää sitten ja olen makustellut sitä.

En ole pahemmin pitänyt kesästä. Muutama vuosi sitten oli ensimmäinen kerta kun totesin kesän mieluisaksi ajanjaksoksi ja seuraavana vuonna odotin kesää ensimmäisen kerran sitten lapsuuden. Aiemmin inhosin kesää ja odotin syksyä saapuvaksi. Elokuun alussa olin iloinen kesän olevan enemmän takana päin ja syksyn saapuvan. Vaikkakin olen aina ollut pitämättä talvesta. Nyt, kaikkien kevätjuhlahömpötyksen keskellä tajusin syyn siihen.

Kesällä piti keksiä itse miten pääsee kotiolojaan karkuun. Kesällä olin yksin, kun taas syksyisin pääsin kouluun karkuun, vaikka koulussakaan ei ollut mitään ratkiriemukasta. Koulu ei kuitenkaan ollut välttelyä, itsensä piilottamista eikä ihan niin pahan olon näyttämöä mitä kotona oli. Kotona piti keksiä tekosyitä, koulussa riitti että oli paikalla. Koulussa ei kuitenkaan, mistään kiusaamisista huolimatta ollut ikinä turvatonta. Koulussa ei kukaan ollut kännissä. Kevätjuhlat ahdisti aina ihan helvetisti. Saatoin itkeä koulun päättyessä kolmesta neljään päivään ennen ja jälkeen. Suoraan sanottuna joka vuosi se vitutti ihan yhtä paljon. Koulu oli kuitenkin mun turvapaikka, vaikken ala-asteella sietänytkään sitä muuta mitä siellä oli. Yläasteella taas olin vain tyytyväinen päästessäni kouluun piiloon.
Ehkä siksi en pahemmin koskaan lintsannut. Kotiin ei voinut mennä, joten oli helpompaa pysyä paikallaan. Jos lintsasin, pysyin kuitenkin koulun alueella. Useimmiten saatoin istua vielä sen luokan ulkopuolella missä se tunti olisi ollut. Useimmiten tällöin oli tosi paha olla. Pahin taisi olla yksi englannin tuntia kun en vain päässyt ylös ja luokkaan. Opettaja yritti kysellä ovella olenko tulossa, mutta en saanut sanottua mitään, sillä pelkäsin hajoavani juuri siihen paikkaan. Olin siinä hetkessä päättänyt tappaa itseni. Seuraavalla tunnilla se samainen opettaja ei päästänyt minua luokasta pois ja se vaikutti aika radikaalisti siihen, etten toteuttanut itsemurhapäätöstäni. Ilmeisesti se paha olo sitten kuitenkin näkyi ulospäin, vaikka luulin ettei näkynyt. Olin tuolloin niin ahdistunut etten tehnyt koulussa mitään. Istuin luokassa kyllä, mutten osallistunut mitenkään, millään tunnilla. Tuolloin oli vielä valloillaan se, ettei huomautusta voinut antaa jos oli läsnä tunnilla. Siis fyysisesti, henkisesti en ollut läsnä puoleen vuoteen.

Yläasteen päättyminen oli hirveintä ikinä. Luulin etten toivu siitä mitenkään. Sinne jäi kaikki se tuki ja turva minkä avulla olin saanut itseäni nostettua suosta. Sinne jäi ne ihmiset, joiden koin olevan ainoita jotka minusta välittivät. En tiennyt miten päin olisin ollut ja purin sen turhautumisen muuhun. Täytin kesäni ohjelmalla ja pakotin itseni ajattelemaan muuta. En onnistunut siinä kovinkaan hyvin ja se kesä menikin epämääräisissä paikoissa itkeskellessä ja kaipauksesta selvitessä. Syksyllä olin kateellinen niille, jotka saivat mennä kouluun ja erityisesti niille kavereille, jotka saivat mennä yläasteelle.

Nyt kun olen miettinyt näitä asioita, olen tullut siihen tulokseen että suurin osa näistä olisi pitänyt käsitellä aiemmin elämässä. Mutta samalla tajuan sen mahdottomuuden, sillä en ole ollut valmis. Ihan kuin nämä asiat olisivat häilyneet verhon takana, mutten ole saanut revittyä sitä verhoa alas. Edelleen on sellaisia asioita, joita miettiessä huomaan sen olevan lähes mahdotonta.
Siellä on vielä asioita, mutten saa niistä kiinni.

Mutta onhan sitä jo tässäkin käsiteltävää ja opeteltavia asioita.

Elämätöntä elämää.

Minulla on elämässä pätkä, jota voisi hyvin kutsua jämähtyneisyydeksi. Ajaksi, jolloin ei tapahtunut mitään. Kaikki oli pysähtynyttä. Tämä ei ole positiivinen asia.

Tuon pysähtyneisyyden takana on asia, joka on aika kipeäkin. Ihminen, jolle annoin elämässäni liikaa valtaa ihan huomaamatta. En tajunnut sitä, sillä olin liian lähellä. Toiset kyllä tajusivat, mutta en uskonut asioita. Eikä niitä kai oikein kukaan tuonut esiinkään. Asiat eskaloituivat vuosien myötä ja lopputulos oli aika rumaa jälkeä. Syytän itseäni siitä. Miksi en tajunnut? Miksi en uskonut omaan vaistooni? Koska olen ihminen.

Ihminen oli minulle myös tärkeä. Ei sitä uskonut asioita tärkeästä ystävästä. Ei, vaikka omin silmin oli sitä todistamassa. Halusin ehkä myös uskoa ettei se synkkyys ja mustuus olisi ollut totta. Mutta oli se.

Käytännössä toinen ihminen hallitsi elämääni niin paljon, etten tehnyt mitään asioita pistämättä häntä etusijalle. Sivuutin omat tarpeeni täysin, olinhan näin parempi ihminen. Olin aina valmiina häntä varten. Mitä hän käytti sitten täysin häikäilemättä hyväkseen. Vuosien aikana pistin kaikki rahani häneen, hänen auttamiseensa, hänen hyvinvointiin. Hyvä kun sain omat perustarpeeni jotenkuten hoidettua.
Tuon elämättömän elämän aikana en tavannut juurikaan ihmisiä, sillä se aika olisi ollut pois hänen kanssaan vietetystä ajasta. Se olisi aiheuttanut hänelle pahaa mieltä. Lopulta hän myös onnistui syyllistämään minua siitä, että tapasin muita ystäviäni.
Hän oli sairas. Hän oli erittäin pahasti psyykkisesti sairas. Noiden vuosien aikana hän onnistui kuitenkin salaamaan sairautensa vakavuuden.
Kai se oli jonkinlainen joukkopsykoosi missä elimme yhdessä.
Koen edelleen syyllisyyttä ja häpeää noista vuosista.
Oma sairastuminen sitten lopulta herätti huomaamaan mistä on kyse. Se havahtuminen oli kuin kaikelta olisi pudonnut pohja pois. Niin paljon hän vaikutti elämääni. En edes tiennyt kuka olin. Jouduin keräilemään palasiani todella pitkään.

Ehkä tämän kokemuksen jälkeen, sen tajuaminen että oma äiti on ehkä hieman samankaltainen oli järkytys. Vaikka tiedänkän sen, että ihminen viihtyy vanhempiensa kaltaisten ihmisten seurassa. Vaikken voi sanoa viihtyneeni. Viimeiset 3-4 vuotta olin vain ahdistunut tilanteesta, enkä tiennyt ollenkaan miten pääsisin siitä pois. Yritin erilaisiakin keinoja, mutta palasin aina takaisin vanhaan ja ahdistuin lisää. Lopulta se täydellinen välien katkaisu oli oikea teko.

Mutta nyt kun kuuntelen kavereiden tarinoita siltä ajalta minkä itse on viettänyt kuin vankilassa, olen vihainen itselleni. Miksi en tehnyt asioita enemmän itselleni?

Onneksi minulla on olemassa huippuja ystäviä! Ystäviä, joille kelpaan tällaisena ja jotka eivät ehkä hauku minua lyttyyn toisille ystäville selän takana. Ihmisiä, joiden sanomisia ei tarvitse epäillä joka hetki, eikä tarkistaa onko heidän sanomisensa oikeasti totta.

Kaksi naamaa.

Äiti haukkui aina kaikki. Kaikki kaverit, ystävät ja tuttavat. Kaikista sai kuulla miten virheellisiä he ovat.
Lapsetkin olivat äidille tyhmiä. Kukin vuorollaan. Tyhmä kun ei tajua hänen ajatuksiaan. Tyhmä kun ei tajua ennakoida ja ajatella paremmin. Mikään ei riittänyt.

Ei kai tarvitse kovinkaan paljoa jatkaa tuota, jotta tulee selväksi etten kokenut riittäväni äidilleni. En vieläkään koe. En riitä äidilleni, enkä silloin kenellekään muulle. En riitä, enkä kelpaa.
Enkä tiedä miten tästä pääsee eroon. Oppiiko sen hyväksymään tai tottuuko siihen? Hyväksyykö itsensä joskus, jos on vuosikymmenet ollut itse itselleen riittämätön?

Äiti on omasta mielestään aina oikeassa ja hänellä on oikeus vaatia. Osa tästä piirteestä on varmasti hänen sairauttaan, mutta osa ei. Ei se toisten kohtelu kuin rukkasina ole sairaudesta johtuvaa, vaan ihan ihmisestä itsestään.

Koska mikään ei ikinä kuitenkaan riitä, en enää edes yritä. En yritä tehdä asioita niin, että kelpaisin tai riittäisin. En yritä olla täydellinen. Mutta en myöskään salli itselleni asioita, joita pidän toisissa ihmisissä ihan hyväksyttävänä asiana. Sallin mokaamisen muille, mutten missään nimessä itselleni.
Olen itselleni julma, mutten osaa muutakaan. En kuitenkaan salli muiden olla itselleni julmia. En enää. Siihen olen pistänyt stopin. Aiemmin sallin senkin.