Minulla on elämässä pätkä, jota voisi hyvin kutsua jämähtyneisyydeksi. Ajaksi, jolloin ei tapahtunut mitään. Kaikki oli pysähtynyttä. Tämä ei ole positiivinen asia.
Tuon pysähtyneisyyden takana on asia, joka on aika kipeäkin. Ihminen, jolle annoin elämässäni liikaa valtaa ihan huomaamatta. En tajunnut sitä, sillä olin liian lähellä. Toiset kyllä tajusivat, mutta en uskonut asioita. Eikä niitä kai oikein kukaan tuonut esiinkään. Asiat eskaloituivat vuosien myötä ja lopputulos oli aika rumaa jälkeä. Syytän itseäni siitä. Miksi en tajunnut? Miksi en uskonut omaan vaistooni? Koska olen ihminen.
Ihminen oli minulle myös tärkeä. Ei sitä uskonut asioita tärkeästä ystävästä. Ei, vaikka omin silmin oli sitä todistamassa. Halusin ehkä myös uskoa ettei se synkkyys ja mustuus olisi ollut totta. Mutta oli se.
Käytännössä toinen ihminen hallitsi elämääni niin paljon, etten tehnyt mitään asioita pistämättä häntä etusijalle. Sivuutin omat tarpeeni täysin, olinhan näin parempi ihminen. Olin aina valmiina häntä varten. Mitä hän käytti sitten täysin häikäilemättä hyväkseen. Vuosien aikana pistin kaikki rahani häneen, hänen auttamiseensa, hänen hyvinvointiin. Hyvä kun sain omat perustarpeeni jotenkuten hoidettua.
Tuon elämättömän elämän aikana en tavannut juurikaan ihmisiä, sillä se aika olisi ollut pois hänen kanssaan vietetystä ajasta. Se olisi aiheuttanut hänelle pahaa mieltä. Lopulta hän myös onnistui syyllistämään minua siitä, että tapasin muita ystäviäni.
Hän oli sairas. Hän oli erittäin pahasti psyykkisesti sairas. Noiden vuosien aikana hän onnistui kuitenkin salaamaan sairautensa vakavuuden.
Kai se oli jonkinlainen joukkopsykoosi missä elimme yhdessä.
Koen edelleen syyllisyyttä ja häpeää noista vuosista.
Oma sairastuminen sitten lopulta herätti huomaamaan mistä on kyse. Se havahtuminen oli kuin kaikelta olisi pudonnut pohja pois. Niin paljon hän vaikutti elämääni. En edes tiennyt kuka olin. Jouduin keräilemään palasiani todella pitkään.
Ehkä tämän kokemuksen jälkeen, sen tajuaminen että oma äiti on ehkä hieman samankaltainen oli järkytys. Vaikka tiedänkän sen, että ihminen viihtyy vanhempiensa kaltaisten ihmisten seurassa. Vaikken voi sanoa viihtyneeni. Viimeiset 3-4 vuotta olin vain ahdistunut tilanteesta, enkä tiennyt ollenkaan miten pääsisin siitä pois. Yritin erilaisiakin keinoja, mutta palasin aina takaisin vanhaan ja ahdistuin lisää. Lopulta se täydellinen välien katkaisu oli oikea teko.
Mutta nyt kun kuuntelen kavereiden tarinoita siltä ajalta minkä itse on viettänyt kuin vankilassa, olen vihainen itselleni. Miksi en tehnyt asioita enemmän itselleni?
Onneksi minulla on olemassa huippuja ystäviä! Ystäviä, joille kelpaan tällaisena ja jotka eivät ehkä hauku minua lyttyyn toisille ystäville selän takana. Ihmisiä, joiden sanomisia ei tarvitse epäillä joka hetki, eikä tarkistaa onko heidän sanomisensa oikeasti totta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti