Seepian värissä.

Asuin isällä. Oli kevät, ehkä alkukesä.
Olin pyöräillyt äidille, joka asui muiden kanssa sopivan matkan päässä. Äidin kummipoika oli heillä kylässä. Olimme hyviä ystäviä. Saimme päähämme, että lähdetään sinne minun kotiin, kun siellä oli jotain mitä piti tehdä. Tai ehkä katsoa. En muista. Sen mitä muistan, on että äitini seisoo meidän eteisessä ja huutaa ja raivoaa. Isän olisi pitänyt tehdä jotain, vissiin kieltää minua tuomasta sitä kummipoikaa meille? Jotain olimme kuitenkin isän kanssa tehneet väärin ja tilanne oli tämä.

Äiti huutaa että vie minut pois.
Äiti huutaa ettei isä saa enää ikinä nähdä minua.
Äiti huutaa!
Äiti haukkuu isää, vaikkei isä ole tehnyt mitään!
Äiti haukkuu minut ajattelemattomaksi kakaraksi.
Tyhmäksi. Huonoksi.
Idiootiksi.
Saatanan idiootiksi, anteeksi.
Meihin ei kumpaankaan voi luottaa, ikinä.
 ....katokin saatana tai mä tapan sut senkin paska!
Äidin viimeiset sanat ja ovi pamahtaa kiinni.

Istun sängyllä, puristan sängynpäätyä ja itken. Mitä nyt tapahtuu? Tuleeko äiti ja vie minut pois? En halua sitä! En halua asua äidin luona, koska en kuulu sinne. Haluan jatkaa asumista isällä! Eihän äiti voi viedä minua pois, eihän? Äiti voi tulla yöllä. Se tietää missä on meidän vara-avain ja voi murtautua yöllä sisään ja kaapata minut enkä näe isää enää ikinä.
Hyperventiloin, itken ja tärisen.

Isä soittaa ystävälleen ja menemme sinne yöksi. Siellä on koira joka nukkuu vieressäni.
Kuulen unen läpi miten isä puhuu ystävänsä kanssa siitä, että jos olemme siellä pari päivää koska pelkään mennä kotiin.
Halaan sitä koiraa.
Tiedän olevani turvassa.

Olen tämän tapahtuessa ehkä 10.
Ja varma että äiti kykenee kaappaamaan minut.