Masennus, epäilys, olemus.

Kävin muutama vuosi sitten psykiatrisissa tutkimuksissa. Lähetteellä haluttiin tutkia mahdollisten psykiatristen sairauksien mahdollisuutta muuhun elämäntilanteeseeni. Alkuun epäilin, mutta halusin lopulta saada itsekin selvyyden siihen missä kunnossa mun hajallaan oleva mieli on.

Lopputulos ei yllättänyt minua, vaan vahvisti tavallaan sen mitä olin tiennyt aina. Yhteensä neljä tuntia ja puoli kului vastaillessa kysymyksiin. Tahti oli aika tiukka, eikä sitä jäänyt aikaa pysähtyä miettimään niitä kysymyksiä kun seuraava kysymys heitettiin jo ilmoille. Käytiin läpi lapsuus, nuoruus, aikuisuus, sisarussuhteet, harhaluulot, impulsiivisuudet ja kokolailla psykiatrisen spektrin koko kirjo. Ei ole skitsofreniaa, ei persoonallisuushäiriöitä, ei psykooseja, ei bipolaarisuutta, sen sijaan on tämä ahdistus ja masennus. Masennukselle vielä tarkennettuna, että se on ollut lapsuudesta asti. Siitä asti, kun muutin isälle. Todennäköisesti. Koulukiusaus on pahentanut sitä, eikä sen aikakauden mikään taho ole sitä huomannut.

Kävin koulukiusaamisen paljastuttua koulun kuraattorilla. Kiusaaja(t) eivät joutuneet mihinkään. Sen sijaan minä kävin koulupäivän aikana, usein keskellä päivää siellä loisteputkivalossa pelaamassa palapeliä. Tai olisi pitänyt tehdä palapeliä. Pidin sitä naurettavana ja turhauttavana. Miksi minun piti olla siellä? Kiusaajat saivat siitä lisäpontta ja kiusaaminen vain yltyi. Muut luokkalaiset ihmettelivät miksi minulla oli oikeus olla pois tunnilta ja se herätti kummastusta. Kuraattorista en muista muuta kuin sen ärsyttävyyden. Olin siihen mennessä ollut jumissa itseni kanssa jo niin pitkään, ettei siitä ollut mitään iloa. En nauttinut mistään, en nauranut, enkä halunnut tehdä mitään. Halusin vain että se kiusaaminen loppuu ja olo helpottuu. En halunnut hakea isää baarista, olisin halunnut olla joku muu. Siitä se alkoi. Elämä masennuksen kanssa.

Ensimmäisen kerran halusin kuolla 12 vuotiaana.

Suunnitelmat tein ollessani 14.

Opiskellessa tein uudet suunnitelmat.

Nykyisin vain odotan että se päivä koitaa kun saan kuolla.
Olen kateellinen niille jotka ovat niin rohkeita että pystyvät tappamaan itsensä.
En itkenyt Robin Williamsin kuolemassa sitä että häntä ei ole, vaan sitä että hänellä oli rohkeutta tehdä se mistä minä vain haaveilen. Haluan pois täältä. Mutten ole tarpeeksi rohkea tehdäkseni sitä itse. Enkä halua kuolemani kaatuvan kenenkään syyttömän niskaan. En halua traumatisoida ketään päätymällä ruumiiksi nenän eteen.

Välistä olen vihainen itselleni etten tehnyt sitä silloin nuorena. Se menee kuitenkin sitten pois. En olisi päässyt osalliseksi hienoja tapahtumia. Silti niissä pimeimmissä hetkissä se käy mielessä.

Se, että olen ollut masentunut näin pitkään tarkoittaa tietenkin sitä, että osaan peittää asiat. Osaan toimia ja pitää itseni ulkoisesti toimintakykyisen oloisena, vaikka sisältä olisin pelkkää rikkonaista suttua.
En kestä sitä, että ihmiset voivottelevat. En kestä sitä, että pitäisi ottaa vastaan pahoitteluja. On helpompaa pitää se kulissi hetken aikaa pystyssä. Uskotella että kaikki on ihan jees. Sitten yksinollessa hajota ja kerätä itsekseen palasiaan kasaan.

Aina se ei toimi. On hetkiä kun tuntuu että elämässä mikään ei ole todellista. Kun en tiedä kuka olen, mistä tulen ja mihin menen. Niissä hetkissä meneekin jo niin huonosti, ettei pysty kuin hengittämään.
Niissä hetkissä en voi mennä ulos, kun en voi olla varma pääsenkö takaisin sisälle.
Tällä hetkellä niitä hetkiä on ollut paljon.

Masennusasteikko vaihtelee. Joskus pisteitä testissä on 25, joskus 46.
Tästä syystä ne perusterapiat on käyty. Kyllähän sieltä jotain eväitä sai. Kesken se silti jäi. Kyllähän tällä historialla ja painolastilla. Ja sillä, etten luota. Ensimmäinen vuosi meni siinä, että opettelin luottamaan terapeuttiini. Hän oli hyvä terapeutti, mutta minä olin huono asiakas.