Kai jokainen on vähän kuin Tuhkimo?

Samaistuin teini-iässä todella paljon Tuhkimoon. Sillä erolla, että minulla ei ollut ilkeää äitipuolta, minulla oli isäpuoli ja outo äiti.

Tavallaan kai jokainen kotitöitä tekemään pakotettu nuori ajattelee olevansa orja ja kokee sen loukkauksena itseä kohtaan, koska maailma on vain pullollaan vääryyttä jota vastaan kapinoida. Jatkuvasti.
Näin jälkikäteen on kai helppoa sanoa etten ollut kotona kovinkaan angstinen nuori. Olin ahdistunut nuori. Olin myös masentunut nuori joka halusi tappaa itsensä. Olin jopa niin masentunut, että olin suunnitellut paikan ja ajan ja niin edelleen. Mutta koska universumi päätti toisin, täällä ollaan.

Se ei silti poistunut mihinkään, että koin olevani yhtä jumissa kuin Tuhkimo sadussaan. Äidin sairauden vuoksi kotitöitä oli riittävästi asti. Pääasiallisesti minun vastuulla oli yhdessä vaiheessa pyykkihuolto. Se helpotti sitä, että omat vaatteet pysyivät tallessa. Jostain syystä vaatteillani oli tapana päätyä siskon kaappiin ja sitä kautta kadota. Siis sillon kun en itse hoitanut pyykkihuoltoa. Samalla kuitenkin oli hoidettavana siistimistä ja keittiötöitä vuorotellen sisaren kanssa. Sisko ei kuitenkaan ollut kovin huolellinen. Niinä kertoina kun oli siskon imurointivuoro tuli äiti komentamaan minua imuroimaan uudestaan. Oli kuulema edelleen ihan pölyistä. Sisko ei saanut pestä lattioita, koska ei olisi kuitenkaan osannut sitä. Siinä missä äiti latisti siskoa, otti se touhu minua ihan armottomasti päähän. Aina se sisko teki ne hommat yhtä hutiloiden. Ja aina mä imuroin sen jälkeen. Jossain kohtaa kieltäydyin ja yritin ehdottaa että sille sisarelle voisi opettaa että miten imuroidaan kunnolla. Mutta äidin mielestä se oli turhaa. Samoin kuin muun siivouksen neuvominen ja opastaminen siskolle.

Meillähän oli vain kevyt 150 neliötä. Kuusi huonetta ja keittiö+ruokahuone. Imuroi, imuroi.

Muutettuani kotoa pois opiskelemaan sain edelleen kotona käydessä hoitaa pyykkejä ja imuroida. En käynyt joka viikonloppu välttämättä kotona, yllättäen.

Muutin kotoa ollessani 16.
Olin odottanut sitä päivää siitä lähtien kun täytin neljätoista. Olin neljätoista kun huolehdin itse omat ruokailuni. Lopetin muiden kanssa ruokailemisen, sillä isäpuolen vittuilu päivittäin ruokapöydän ääressä oli liikaa. Äitini ei puuttunut siihen mitenkään, enkä oikein osannut itsekään reagoida. Useimmiten kaava meni kuitenkin siten että isäpuolelle olisi pitänyt kantaa kaikki nenän eteen. Hän itse ei saanut edes voita jääkaapista tai vesilasia haettua. Jos äiti ei ollut paikalla, olisi minun pitänyt hoitaa se kantaminen ja siihen vedin rajan. Ei. Tämän päälle sain usein vielä kuulla jotain mollausta isästäni, itsestäni tai elämänarvoihini liittyvistä asioista. Siirryin vaivihkaa huolehtimaan itsestäni. Olin poissa kotoa ruoka-aikaan ja pidin huolta etten joutunut siihen ruokapöytään samaan aikaan isäpuolen kanssa. Tätä jatkui aika pitkään. Kyllä me nykyisin mahdutaan saman pöydän ääreen. Vittuilu on vähentynyt, ei poistunut, mutta vähentynyt. Palveluakaan ei enää ihan niin tarvitse, eikä siihen oikein kukaan enää edes suostu. Lapsille kuoritaan perunat, ei aikuisille.

Ehkä pitäisi olla tyytyväinen että oli kuitenkin se koti? Tai ettei meitä hakattu? Henkistä väkivaltaa oli senkin edestä, mutta kukaan ei koskaan lyönyt. Pelkäsinkö asuessani kotona? Kyllä. Tietääkö tästä kukaan? No ei todellakaan!