Olisi voinut mennä huonomminkin.

Noniin. Olen kirjoittanut pääasiassa synkkyydestä ja negatiivisista asioista.
Pitää kuitenkin sanoa että olisi voinut mennä huonomminkin. Oli kuitenkin se koti, ne vanhemmat, koulu ja kavereitakin. Asiat olivat vain ehkä vähän vinksallaan. Sen verran vinksallaan, että tässä ollaan nyt ihan saatanallisessa solmussa itsensä kanssa. Että oishan ne voinut paremminkin mennä.

Meillä oli ruokaa. Ei aina kovin hyvää tai terveellistä, mutta oli. Ja oli se puhdas kattokin pään päällä.

Meidän naapurissa oli semmoinen laho, suoraan sanottuna purkutuomiota odottava läpimätä rotisko. Yhden kevään ja kesän ajan siinä asui kaksi tyttöä ja jotain aikuisia. Tytöt olivat minua pari vuotta vanhempia ja kävivät toista koulua. Tai heidän olisi kai pitänyt käydä koulua, mutteivät he käyneet - vissiinkään. Kuitenkin, he asuivat siinä talossa, jossa ulkoportaikko oli ihan homeessa, eteisessä oli pari huteraa kohtaa mihin astua, eikä sisälle tullut vettä. Eikä sähköä. He peseytyivät koulun liikuntasalin pukuhuoneessa kevään aikana ja söivät ruokaansa likaisilla ruokailuvälineillä. Mitään ruuanlaittoon tarvittavia astioita ei ollut. Ruoka lämmitetiin puuhellalla ja milloin missäkin kuumennusta kestävässä jutussa. Tai sitten suoraan siinä levyllä. Olen usein miettinyt oliko se unta, mutta ei se ollut. Talossa asuvat aikuiset olivat meidän kylän kyläjuopot. En tiedä olivatko he näiden lasten vanhempia vai muita sukulaisia. Ei tullut ikinä puheeksi.

Nukkumiseen heillä oli vanhat viltit ja ulkovaatteet. Talossa ei ollut kuin se keittiön puuhella ja kellarin sauna millä sai vähän lämpöä. Paitsi että kellarin portaikko oli niin mätä ettei kukaan enää uskaltanut mennä sinne.
Annoin näiden tyttöjen käydä meillä peseytymässä ja tein heille pari kertaa ruokaakin. Sen yhden kesän jälkeen en enää nähnyt heitä.

Nykyisellään tuo talo on purettu jo vuosia sitten. Silti mietin välillä mihin ne lapset joutuivat. Mitä heille tapahtui? Vanhempi heistä poltti tupakkaa. Se hillitsi nälkää. Ehkä kuitenkin hyvä etten muista heidän nimiään.

Tämän rinnalla minulla todellakin oli kaikki hyvin. Periaatteessa tarpeeni tulivat hoidettua kuntoon ihan kelvollisesti.

Ehkä siksi en ole puhunut mistään. Kun kuitenkin kaikki oli hyvin. En osannut ajatella etteikö olisi ollut. En ehkä saanut rakkautta ja ehkä koin kaltoinkohtelua ja henkistä väkivaltaa, mutta silti perusasiat olivat kunnossa. Eli hyvin. Osasin tulkita vanhempiani. Osasin pysyä poissa tieltä ja olla vaatimatta. Mielestäni minulla ei ollut edes oikeutta vaatia. Oli huonompiosaisia, sairaampia ja ihmisiä joilla ei ollut mitään. Tästä äitini minua muistutti. Minulla oli parhaimmillaan kaksi kotia, oikeus koulunkäyntiin ja vielä ilmainen ruoka. Minun ei tarvinnut tehdä työtä, sain olla lapsi - hän jaksoi muistuttaa. En saanut pyytää uusia housuja rikkoutuneiden tilalle, sillä jossain oli nälänhädässä eläviä lapsia. Joten en pyytänyt.

Kuten sanottua, oli edes ne housut.