Shokista eteenpäin.

Kolmisen viikkoa on kulunut shokkitilanteen alusta. Pahimmat ja räikeimmät mielikuvat ja muistot ovat tasaantuneet ajoittaisiksi asioiden rauhalliseksi ymmärtämiseksi. Enää en vapise mielikuvien vyöryessä ylitse tai itke holtittomasti tajutessani asioiden oikeaa laitaa. Mikä on ihan hyvä, koska psykoosihan siinä uhkaisi jos sitä tilannetta jatkuisi jatkumistaan.

Olen myös pitänyt taukoa näiden asioiden pohtimisesta.
Yksi tajuaminen tapahtui kuitenkin pari päivää sitten ja olen makustellut sitä.

En ole pahemmin pitänyt kesästä. Muutama vuosi sitten oli ensimmäinen kerta kun totesin kesän mieluisaksi ajanjaksoksi ja seuraavana vuonna odotin kesää ensimmäisen kerran sitten lapsuuden. Aiemmin inhosin kesää ja odotin syksyä saapuvaksi. Elokuun alussa olin iloinen kesän olevan enemmän takana päin ja syksyn saapuvan. Vaikkakin olen aina ollut pitämättä talvesta. Nyt, kaikkien kevätjuhlahömpötyksen keskellä tajusin syyn siihen.

Kesällä piti keksiä itse miten pääsee kotiolojaan karkuun. Kesällä olin yksin, kun taas syksyisin pääsin kouluun karkuun, vaikka koulussakaan ei ollut mitään ratkiriemukasta. Koulu ei kuitenkaan ollut välttelyä, itsensä piilottamista eikä ihan niin pahan olon näyttämöä mitä kotona oli. Kotona piti keksiä tekosyitä, koulussa riitti että oli paikalla. Koulussa ei kuitenkaan, mistään kiusaamisista huolimatta ollut ikinä turvatonta. Koulussa ei kukaan ollut kännissä. Kevätjuhlat ahdisti aina ihan helvetisti. Saatoin itkeä koulun päättyessä kolmesta neljään päivään ennen ja jälkeen. Suoraan sanottuna joka vuosi se vitutti ihan yhtä paljon. Koulu oli kuitenkin mun turvapaikka, vaikken ala-asteella sietänytkään sitä muuta mitä siellä oli. Yläasteella taas olin vain tyytyväinen päästessäni kouluun piiloon.
Ehkä siksi en pahemmin koskaan lintsannut. Kotiin ei voinut mennä, joten oli helpompaa pysyä paikallaan. Jos lintsasin, pysyin kuitenkin koulun alueella. Useimmiten saatoin istua vielä sen luokan ulkopuolella missä se tunti olisi ollut. Useimmiten tällöin oli tosi paha olla. Pahin taisi olla yksi englannin tuntia kun en vain päässyt ylös ja luokkaan. Opettaja yritti kysellä ovella olenko tulossa, mutta en saanut sanottua mitään, sillä pelkäsin hajoavani juuri siihen paikkaan. Olin siinä hetkessä päättänyt tappaa itseni. Seuraavalla tunnilla se samainen opettaja ei päästänyt minua luokasta pois ja se vaikutti aika radikaalisti siihen, etten toteuttanut itsemurhapäätöstäni. Ilmeisesti se paha olo sitten kuitenkin näkyi ulospäin, vaikka luulin ettei näkynyt. Olin tuolloin niin ahdistunut etten tehnyt koulussa mitään. Istuin luokassa kyllä, mutten osallistunut mitenkään, millään tunnilla. Tuolloin oli vielä valloillaan se, ettei huomautusta voinut antaa jos oli läsnä tunnilla. Siis fyysisesti, henkisesti en ollut läsnä puoleen vuoteen.

Yläasteen päättyminen oli hirveintä ikinä. Luulin etten toivu siitä mitenkään. Sinne jäi kaikki se tuki ja turva minkä avulla olin saanut itseäni nostettua suosta. Sinne jäi ne ihmiset, joiden koin olevan ainoita jotka minusta välittivät. En tiennyt miten päin olisin ollut ja purin sen turhautumisen muuhun. Täytin kesäni ohjelmalla ja pakotin itseni ajattelemaan muuta. En onnistunut siinä kovinkaan hyvin ja se kesä menikin epämääräisissä paikoissa itkeskellessä ja kaipauksesta selvitessä. Syksyllä olin kateellinen niille, jotka saivat mennä kouluun ja erityisesti niille kavereille, jotka saivat mennä yläasteelle.

Nyt kun olen miettinyt näitä asioita, olen tullut siihen tulokseen että suurin osa näistä olisi pitänyt käsitellä aiemmin elämässä. Mutta samalla tajuan sen mahdottomuuden, sillä en ole ollut valmis. Ihan kuin nämä asiat olisivat häilyneet verhon takana, mutten ole saanut revittyä sitä verhoa alas. Edelleen on sellaisia asioita, joita miettiessä huomaan sen olevan lähes mahdotonta.
Siellä on vielä asioita, mutten saa niistä kiinni.

Mutta onhan sitä jo tässäkin käsiteltävää ja opeteltavia asioita.

Elämätöntä elämää.

Minulla on elämässä pätkä, jota voisi hyvin kutsua jämähtyneisyydeksi. Ajaksi, jolloin ei tapahtunut mitään. Kaikki oli pysähtynyttä. Tämä ei ole positiivinen asia.

Tuon pysähtyneisyyden takana on asia, joka on aika kipeäkin. Ihminen, jolle annoin elämässäni liikaa valtaa ihan huomaamatta. En tajunnut sitä, sillä olin liian lähellä. Toiset kyllä tajusivat, mutta en uskonut asioita. Eikä niitä kai oikein kukaan tuonut esiinkään. Asiat eskaloituivat vuosien myötä ja lopputulos oli aika rumaa jälkeä. Syytän itseäni siitä. Miksi en tajunnut? Miksi en uskonut omaan vaistooni? Koska olen ihminen.

Ihminen oli minulle myös tärkeä. Ei sitä uskonut asioita tärkeästä ystävästä. Ei, vaikka omin silmin oli sitä todistamassa. Halusin ehkä myös uskoa ettei se synkkyys ja mustuus olisi ollut totta. Mutta oli se.

Käytännössä toinen ihminen hallitsi elämääni niin paljon, etten tehnyt mitään asioita pistämättä häntä etusijalle. Sivuutin omat tarpeeni täysin, olinhan näin parempi ihminen. Olin aina valmiina häntä varten. Mitä hän käytti sitten täysin häikäilemättä hyväkseen. Vuosien aikana pistin kaikki rahani häneen, hänen auttamiseensa, hänen hyvinvointiin. Hyvä kun sain omat perustarpeeni jotenkuten hoidettua.
Tuon elämättömän elämän aikana en tavannut juurikaan ihmisiä, sillä se aika olisi ollut pois hänen kanssaan vietetystä ajasta. Se olisi aiheuttanut hänelle pahaa mieltä. Lopulta hän myös onnistui syyllistämään minua siitä, että tapasin muita ystäviäni.
Hän oli sairas. Hän oli erittäin pahasti psyykkisesti sairas. Noiden vuosien aikana hän onnistui kuitenkin salaamaan sairautensa vakavuuden.
Kai se oli jonkinlainen joukkopsykoosi missä elimme yhdessä.
Koen edelleen syyllisyyttä ja häpeää noista vuosista.
Oma sairastuminen sitten lopulta herätti huomaamaan mistä on kyse. Se havahtuminen oli kuin kaikelta olisi pudonnut pohja pois. Niin paljon hän vaikutti elämääni. En edes tiennyt kuka olin. Jouduin keräilemään palasiani todella pitkään.

Ehkä tämän kokemuksen jälkeen, sen tajuaminen että oma äiti on ehkä hieman samankaltainen oli järkytys. Vaikka tiedänkän sen, että ihminen viihtyy vanhempiensa kaltaisten ihmisten seurassa. Vaikken voi sanoa viihtyneeni. Viimeiset 3-4 vuotta olin vain ahdistunut tilanteesta, enkä tiennyt ollenkaan miten pääsisin siitä pois. Yritin erilaisiakin keinoja, mutta palasin aina takaisin vanhaan ja ahdistuin lisää. Lopulta se täydellinen välien katkaisu oli oikea teko.

Mutta nyt kun kuuntelen kavereiden tarinoita siltä ajalta minkä itse on viettänyt kuin vankilassa, olen vihainen itselleni. Miksi en tehnyt asioita enemmän itselleni?

Onneksi minulla on olemassa huippuja ystäviä! Ystäviä, joille kelpaan tällaisena ja jotka eivät ehkä hauku minua lyttyyn toisille ystäville selän takana. Ihmisiä, joiden sanomisia ei tarvitse epäillä joka hetki, eikä tarkistaa onko heidän sanomisensa oikeasti totta.

Kaksi naamaa.

Äiti haukkui aina kaikki. Kaikki kaverit, ystävät ja tuttavat. Kaikista sai kuulla miten virheellisiä he ovat.
Lapsetkin olivat äidille tyhmiä. Kukin vuorollaan. Tyhmä kun ei tajua hänen ajatuksiaan. Tyhmä kun ei tajua ennakoida ja ajatella paremmin. Mikään ei riittänyt.

Ei kai tarvitse kovinkaan paljoa jatkaa tuota, jotta tulee selväksi etten kokenut riittäväni äidilleni. En vieläkään koe. En riitä äidilleni, enkä silloin kenellekään muulle. En riitä, enkä kelpaa.
Enkä tiedä miten tästä pääsee eroon. Oppiiko sen hyväksymään tai tottuuko siihen? Hyväksyykö itsensä joskus, jos on vuosikymmenet ollut itse itselleen riittämätön?

Äiti on omasta mielestään aina oikeassa ja hänellä on oikeus vaatia. Osa tästä piirteestä on varmasti hänen sairauttaan, mutta osa ei. Ei se toisten kohtelu kuin rukkasina ole sairaudesta johtuvaa, vaan ihan ihmisestä itsestään.

Koska mikään ei ikinä kuitenkaan riitä, en enää edes yritä. En yritä tehdä asioita niin, että kelpaisin tai riittäisin. En yritä olla täydellinen. Mutta en myöskään salli itselleni asioita, joita pidän toisissa ihmisissä ihan hyväksyttävänä asiana. Sallin mokaamisen muille, mutten missään nimessä itselleni.
Olen itselleni julma, mutten osaa muutakaan. En kuitenkaan salli muiden olla itselleni julmia. En enää. Siihen olen pistänyt stopin. Aiemmin sallin senkin. 

Harrastaminen

Kuten kaikki, kokeilin lapsena montaa erilaista harrastusta.
Ennen kouluikää se oli tanssia, joka lopettiin kun matka harrastamiseen olisi ollut pitkä. Tämän jälkeen oli pari eri urheilulajia, jotka lopetettiin siksi etten äidin mielestä osannut tarpeeksi.
Tämän jälkeen tuli musiikki, joka loppui paikkakunnanvaihdoksen takia. Se on jäänyt harmittamaan ehkä eniten. Asuinpaikan vaihdos ei ollut niin iso etteikö kulkeminen olisi onnistunut, mutta äiti päätti että ei käy. Seuraavakin harrastaminen kaatui äidin päätökseen ettei se kannata. Eikä siihen sitten ollut enää mitään sanomista. Äidillä ja harrastuspiirin vetäjällä meni sukset ristiin ja se riitti.

Viimeisimmän harrastamisen jäämisen myötä olin äidille vihainen. Toki hän selitti sen kaiken johtuvan vain siitä toisesta henkilöstä. Uskoinkin osittain.
Mutta niin. En siis koskaan saanut harrastaa kunnolla. Silti usea harrastus oli tärkeä.

Mutta sitten. Äiti kuskasi sisaruksia pitkin poikin näiden harrastuksiin. Minulle oltiin usean vuoden ajan vedottu siihen ettei harrastamiseen voi kuljettaa, koska se vie niin paljon rahaa. Sitten kuitenkin sisarusten harrastuksiin upposi rahaa, aikaa ja vaivaa. Minut ohjattiin hakemaan apua isältäni, koska minulla sellainen oli.

Myönnän tuon seikan häiritsevän minua paljonkin. Sisarusten harrastukset kun kuitenkin olivat sieltä kalleimmasta päästä. Minun kohdalla se nimellisen hintainen musiikkiharrastus taas oli ihan liikaa.

Varmasti moni vanhempi siellä ajattelee minun olleen vain katkera nuori. Taloudellinen tilanne kun kuitenkin voi muuttua ja tällöin lasten harrastuksiin panostaminen voi olla mahdollisempaa ja helpompaa. Kuitenkin sitä rahaan vetoamista käytettiin samalla lailla samaan aikaan kun sisarusten harrastukset pyörivät. Se ei mielestäni ole reilua.

En ole osannut löytää tähän asiaan mitään älykästä. Koin epäoikeudenmukaista kohtelua, jonka osittain tunsin johtuvan siitä ettei minulla ole sisarusteni kanssa sama isä. Isäpuoli kuitenkin toi rahaa talouteen, joten koin että hänen rahojaan ei tuhlattu minun kohdalla kuin välttämättömään; ruokaan.
Harrastamiset kuuluivat jonkun toisen rahoitettavaksi ja siksi rahattomuuteen vedottiin ja annettiin ohjeeksi kysyä muualta.

Mitäpä sitä teini osaisi siinä tilanteessa tulkita tai ajatella?

Manipulointi.

Äiti on hyvä siinä.
Hän jyrää muiden mielipiteet ja syöttää omansa sitten tilalle. Ehdottomasti hänen mielipiteensä tai tieto jostain asiasta on ehdottomasti ainoa oikea vaihtoehto.
Asioissa pitää myös ehdottomasti olla oikeassa. Väärässä ei missään nimessä saa olla, eikä ainakaan myöntää tekemiään virheitä.

Isälläni tätä samaa vähän myös, muttei niin pahasti. Hänen taivaanrannanmaalariutensa kuitenkin sitten syö sen manipuloivan osan aika minimiin. Isälle ei ole niin väliä onko joku oikeassa vai väärässä. Ellei sitten häntä kohtaan ole tehty vääryyttä. Toki vääryyttä ei tarvitse välttämättä tapahtua missään muualla kuin hänen mielessään. Tällöin hän tuo sen kyllä ilmi. Välillä tuntuu siltä ettei oikeasti kukaan ole tehnyt mitään, kun hän julistaa kovaan ääneen tulleensa kohdelluksi väärin ja vaatii oikeutta itselleen.

Miten manipulaatio näkyy tänä päivänä?
Siten, että äidin on pakko ensin saada tietää kaikki. Tämän jälkeen alkaa hienoinen vihjailu siitä miten kannattaisi toimia ja jos ei niin tee, alkaa ihan suoranainen ohjeistus. Jos edelleen pitää oman päänsä, saa kuulla olevansa huono, saamaton, tyhmä ja vaikka mitä.
Tietysti kun on koko ikänsä ollut tämän ihmisen kanssa niin sitä osaa tulkita eleet ja ilmeet. Keskusteluissa toinen vaiennetaan huiskaisemalla kättä ja henkinen ylimielisyys tuodaan ilmi tuhahtelemalla. Pahimpia tapauksia on mykkäkoulut. Jos ei asia miellytä ja tulee riitaa, niin parhaimmillaan se johtaa mykkäkouluun. Mykkäkoulu loppuu vasta kun sitä myöntyy äidin mielipiteeseen. Ei ennen.

Siinä missä manipulointi on ollut aina jotenkin selkeää, en ole koskaan tajunnut sitä näin selkeästi kuin nyt. Marttyyrikortti on hyvin yleinen ja vähän ennen mykkäkoulua alkaa se itku siitä miten hän on joutunut luopumaan paljosta ja miten hänen mielipiteilleen ei kukaan anna mitään arvoa.
Ehkä siksi nauroinkin aika tavalla tv-sarja Kätevän Emännän äitiys-jakson aikana.

En ole koskaan ajatellut äidin olevan täydellinen. En, vaikka blogin nimi ehkä antaa näin ymmärtää. Siinä missä kukaan ihminen ei ikinä ole ollut minun silmissä täydellinen. En edes minä itse.
Mutta täydellinen ihminen olisi tylsä. Ei särmää, ei kehitettävää, eikä rosoista pintaa. Mutta vaikkei ihmisen pidä olla täydellinen, edes äidin, niin jotenkin oikeudenmukainen ja rehellinen olisi mukavaa. Kun miettii ettei luottamukseni ihmisiin palautunut missään vaiheessa varhaisnuoruutta tai nuoruuttakaan. En vieläkään luota ihmisiin kovin helposti. Tämän asian kohdalla heitän kiven sylttytehtaan luo. Molempiin suuntiin. Aiemmin olen pitänyt isääni ainoana osatekijänä, mutten enää. Ei sekään voi kaikkeen olla "syyllinen". Vaikka näin on vuosikaudet annettu ymmärtää.
Manipulointia parhaimmillaan.

Mitä äitini manipulointi sitten tarkoittaa? Ei sillä hallita rahaa tai mitään kovin isoja asioita, mutta henkisellä puolella sillä on isompi merkitys. Manipuloimalla äiti haluaa pitää kaikki langat käsissään. Hän haluaa hallita ja vaikuttaa kaikkien elämään. Toki hän haluaa pitää perheen lähellään, mutta samalla ahdistaa se puuttuminen ja vaikuttaminen. Vaikka miten kokeilet pitää sen loitolla, niin ainoa ratkaisu on olla kertomatta asioita.

Olisi voinut mennä huonomminkin.

Noniin. Olen kirjoittanut pääasiassa synkkyydestä ja negatiivisista asioista.
Pitää kuitenkin sanoa että olisi voinut mennä huonomminkin. Oli kuitenkin se koti, ne vanhemmat, koulu ja kavereitakin. Asiat olivat vain ehkä vähän vinksallaan. Sen verran vinksallaan, että tässä ollaan nyt ihan saatanallisessa solmussa itsensä kanssa. Että oishan ne voinut paremminkin mennä.

Meillä oli ruokaa. Ei aina kovin hyvää tai terveellistä, mutta oli. Ja oli se puhdas kattokin pään päällä.

Meidän naapurissa oli semmoinen laho, suoraan sanottuna purkutuomiota odottava läpimätä rotisko. Yhden kevään ja kesän ajan siinä asui kaksi tyttöä ja jotain aikuisia. Tytöt olivat minua pari vuotta vanhempia ja kävivät toista koulua. Tai heidän olisi kai pitänyt käydä koulua, mutteivät he käyneet - vissiinkään. Kuitenkin, he asuivat siinä talossa, jossa ulkoportaikko oli ihan homeessa, eteisessä oli pari huteraa kohtaa mihin astua, eikä sisälle tullut vettä. Eikä sähköä. He peseytyivät koulun liikuntasalin pukuhuoneessa kevään aikana ja söivät ruokaansa likaisilla ruokailuvälineillä. Mitään ruuanlaittoon tarvittavia astioita ei ollut. Ruoka lämmitetiin puuhellalla ja milloin missäkin kuumennusta kestävässä jutussa. Tai sitten suoraan siinä levyllä. Olen usein miettinyt oliko se unta, mutta ei se ollut. Talossa asuvat aikuiset olivat meidän kylän kyläjuopot. En tiedä olivatko he näiden lasten vanhempia vai muita sukulaisia. Ei tullut ikinä puheeksi.

Nukkumiseen heillä oli vanhat viltit ja ulkovaatteet. Talossa ei ollut kuin se keittiön puuhella ja kellarin sauna millä sai vähän lämpöä. Paitsi että kellarin portaikko oli niin mätä ettei kukaan enää uskaltanut mennä sinne.
Annoin näiden tyttöjen käydä meillä peseytymässä ja tein heille pari kertaa ruokaakin. Sen yhden kesän jälkeen en enää nähnyt heitä.

Nykyisellään tuo talo on purettu jo vuosia sitten. Silti mietin välillä mihin ne lapset joutuivat. Mitä heille tapahtui? Vanhempi heistä poltti tupakkaa. Se hillitsi nälkää. Ehkä kuitenkin hyvä etten muista heidän nimiään.

Tämän rinnalla minulla todellakin oli kaikki hyvin. Periaatteessa tarpeeni tulivat hoidettua kuntoon ihan kelvollisesti.

Ehkä siksi en ole puhunut mistään. Kun kuitenkin kaikki oli hyvin. En osannut ajatella etteikö olisi ollut. En ehkä saanut rakkautta ja ehkä koin kaltoinkohtelua ja henkistä väkivaltaa, mutta silti perusasiat olivat kunnossa. Eli hyvin. Osasin tulkita vanhempiani. Osasin pysyä poissa tieltä ja olla vaatimatta. Mielestäni minulla ei ollut edes oikeutta vaatia. Oli huonompiosaisia, sairaampia ja ihmisiä joilla ei ollut mitään. Tästä äitini minua muistutti. Minulla oli parhaimmillaan kaksi kotia, oikeus koulunkäyntiin ja vielä ilmainen ruoka. Minun ei tarvinnut tehdä työtä, sain olla lapsi - hän jaksoi muistuttaa. En saanut pyytää uusia housuja rikkoutuneiden tilalle, sillä jossain oli nälänhädässä eläviä lapsia. Joten en pyytänyt.

Kuten sanottua, oli edes ne housut.

Masennus, epäilys, olemus.

Kävin muutama vuosi sitten psykiatrisissa tutkimuksissa. Lähetteellä haluttiin tutkia mahdollisten psykiatristen sairauksien mahdollisuutta muuhun elämäntilanteeseeni. Alkuun epäilin, mutta halusin lopulta saada itsekin selvyyden siihen missä kunnossa mun hajallaan oleva mieli on.

Lopputulos ei yllättänyt minua, vaan vahvisti tavallaan sen mitä olin tiennyt aina. Yhteensä neljä tuntia ja puoli kului vastaillessa kysymyksiin. Tahti oli aika tiukka, eikä sitä jäänyt aikaa pysähtyä miettimään niitä kysymyksiä kun seuraava kysymys heitettiin jo ilmoille. Käytiin läpi lapsuus, nuoruus, aikuisuus, sisarussuhteet, harhaluulot, impulsiivisuudet ja kokolailla psykiatrisen spektrin koko kirjo. Ei ole skitsofreniaa, ei persoonallisuushäiriöitä, ei psykooseja, ei bipolaarisuutta, sen sijaan on tämä ahdistus ja masennus. Masennukselle vielä tarkennettuna, että se on ollut lapsuudesta asti. Siitä asti, kun muutin isälle. Todennäköisesti. Koulukiusaus on pahentanut sitä, eikä sen aikakauden mikään taho ole sitä huomannut.

Kävin koulukiusaamisen paljastuttua koulun kuraattorilla. Kiusaaja(t) eivät joutuneet mihinkään. Sen sijaan minä kävin koulupäivän aikana, usein keskellä päivää siellä loisteputkivalossa pelaamassa palapeliä. Tai olisi pitänyt tehdä palapeliä. Pidin sitä naurettavana ja turhauttavana. Miksi minun piti olla siellä? Kiusaajat saivat siitä lisäpontta ja kiusaaminen vain yltyi. Muut luokkalaiset ihmettelivät miksi minulla oli oikeus olla pois tunnilta ja se herätti kummastusta. Kuraattorista en muista muuta kuin sen ärsyttävyyden. Olin siihen mennessä ollut jumissa itseni kanssa jo niin pitkään, ettei siitä ollut mitään iloa. En nauttinut mistään, en nauranut, enkä halunnut tehdä mitään. Halusin vain että se kiusaaminen loppuu ja olo helpottuu. En halunnut hakea isää baarista, olisin halunnut olla joku muu. Siitä se alkoi. Elämä masennuksen kanssa.

Ensimmäisen kerran halusin kuolla 12 vuotiaana.

Suunnitelmat tein ollessani 14.

Opiskellessa tein uudet suunnitelmat.

Nykyisin vain odotan että se päivä koitaa kun saan kuolla.
Olen kateellinen niille jotka ovat niin rohkeita että pystyvät tappamaan itsensä.
En itkenyt Robin Williamsin kuolemassa sitä että häntä ei ole, vaan sitä että hänellä oli rohkeutta tehdä se mistä minä vain haaveilen. Haluan pois täältä. Mutten ole tarpeeksi rohkea tehdäkseni sitä itse. Enkä halua kuolemani kaatuvan kenenkään syyttömän niskaan. En halua traumatisoida ketään päätymällä ruumiiksi nenän eteen.

Välistä olen vihainen itselleni etten tehnyt sitä silloin nuorena. Se menee kuitenkin sitten pois. En olisi päässyt osalliseksi hienoja tapahtumia. Silti niissä pimeimmissä hetkissä se käy mielessä.

Se, että olen ollut masentunut näin pitkään tarkoittaa tietenkin sitä, että osaan peittää asiat. Osaan toimia ja pitää itseni ulkoisesti toimintakykyisen oloisena, vaikka sisältä olisin pelkkää rikkonaista suttua.
En kestä sitä, että ihmiset voivottelevat. En kestä sitä, että pitäisi ottaa vastaan pahoitteluja. On helpompaa pitää se kulissi hetken aikaa pystyssä. Uskotella että kaikki on ihan jees. Sitten yksinollessa hajota ja kerätä itsekseen palasiaan kasaan.

Aina se ei toimi. On hetkiä kun tuntuu että elämässä mikään ei ole todellista. Kun en tiedä kuka olen, mistä tulen ja mihin menen. Niissä hetkissä meneekin jo niin huonosti, ettei pysty kuin hengittämään.
Niissä hetkissä en voi mennä ulos, kun en voi olla varma pääsenkö takaisin sisälle.
Tällä hetkellä niitä hetkiä on ollut paljon.

Masennusasteikko vaihtelee. Joskus pisteitä testissä on 25, joskus 46.
Tästä syystä ne perusterapiat on käyty. Kyllähän sieltä jotain eväitä sai. Kesken se silti jäi. Kyllähän tällä historialla ja painolastilla. Ja sillä, etten luota. Ensimmäinen vuosi meni siinä, että opettelin luottamaan terapeuttiini. Hän oli hyvä terapeutti, mutta minä olin huono asiakas. 

Oikeasti tämä on sinun ideasi.

Kuten jo on tullut ilmi, asuin isälläni lapsuudessa.

Se, miten sinne päädyin ei mennytkään niinkuin minulle on kerrottu.

Äiti on aina puhunut ihmisille minun halunneen muuttaa isäni luo asumaan. Ihan omasta halusta ja minun, alle 10-vuotiaan lapsen, tahdosta muutin isälleni. Olen itsekin uskonut tähän.

Äiti huusi minulle viime viikolla. Sen jälkeen hän käytti suostutteluäänensävyä. Onneksi istuin, olisin muuten menettänyt tasapainoni. Muiston voima oli niin vahva että minua heikotti. Minua heikotti ja oksetti. Se oli vasta alkusysäys kaikelle.

Muistan miten istun meidän kivoimman asunnon portailla. Muutimme yhdessä vaiheessa aika usein. Kuitenkin sen kivoimman asunnon portailla tuli istuttua sinä yhtenä kesänä. Istuin siinä portailla, kun äiti tuli keskustelemaan kanssani. En tiedä oliko kevät vai kesä, mutta oli lämmin. Äiti otti esille, että meidän pitäisi taas muuttaa. Minä olisin halunnut jäädä siihen kivaan asuntoon. Minulla oli todella kiva oma huone, pihassa oli kavereita ja lapsen näkökulmasta katsottuna oli kaikki todella hyvin. Mutta muuttaa meidän nyt taas kuitenkin pitäisi. Äiti ehdotti, että mitä jos muuttaisin isäni luo asumaan. Ensin olin hämilläni. Miksi? Miksi muuttaisin isälleni? Eihän isä asunut missään mihin minä mahtuisin. No, mutta jos isä muuttaisi lähemmäs? Johonkin parempaan asuntoon ja sopivasti niin, etten asuisi kaukana äidistä. En ymmärtänyt miksi näin pitäisi toimia.
Äiti selvensi. En mahtuisi asumaan muun perheen kanssa. Sisarukset tarvitsisivat omat huoneet, eikä siinä asunnossa olisi tilaa mihin he olivat muuttamassa. Yritin ehdottaa että isä muuttaisi Kivaan Asuntoon. Mutta se ei käynyt. Asunto olisi liian kallis isälle.

Niin siinä sitten kävi. Äiti puhui minut ympäri ja suostutteli minut muuttamaan isäni luo. Pidin isästä, mutta en olisi halunnut asua hänen kanssaan aluksi. Lapsen mieli oli kuitenkin helposti käännettävissä.

Siksi en kai koskaan kertonut äidille mitä se elämä oikeasti oli. Koska hän halusi minut pois jaloistaan.

Muiston tulviessa mieleeni tuli tunnemuistin puolelta myös se pienen Haamun suuri tunne hylätyksi tulemisesta. Koin äitini hylänneen minut.

Myöhemmin äiti on selittänyt isäni hylänneen minut useaan kertaan. Syyllistänyt isää erinäisistä asioista. En vain tiedä mikä niistä on totta ja mikä ei. Äiti on hyvä valehtelemaan. Uskottelemaan että asiat todella ovat menneet hänen visionsa mukaan. Kuten tuossakin. En minä halunnut muuttaa, mutta minulle ei annettu vaihtoehtoja. Muuton tapahduttua halusin olla turvassa. Hyväksyttynä. Isälle olin sitä aina, en vain tiennyt sitä.

Kateutta ilmassa.

Meillä on serkkuja äidin puolelta.

Minä ja kaksi näistä serkuista olemme suhteellisen samaa ikäluokkaa. Lapsuudessa olimme aika paljonkin tekemisissä. Myös äiti oli tekemisissä sisarensa kanssa. Sitten heille tuli joku outo riita, eivätkä he ole olleet sen jälkeen missään tekemisissä.

Lapsena kuitenkin oltiin. Leikittiin, riehuttiin ja tapeltiin. Nuoremman serkun kanssa jopa niin että nykypäivän säädöksissä kuuluttaisiin johonkin lastensuojelun tukitoimien piiriin. Olen mm. lukinnut hänet ulos -30 asteen pakkaseen ilman kenkiä ja takkeja ja heittänyt hänet portaista alas. Siinä missä hän on repinyt minua hiuksista ja purrutkin pari kertaa aika ikävästi. Pienempiä käsirysyjä on varmaan tusinoittain. Kivien heittelyjä muita. Meillä oli yhdessä paha olla eikä ketään muuta kehen purkaa sitä.

Serkun mielestä meillä oli kaikkea. Oli vaatteita, leluja, hienoja koruja (ei muuten ollut yhtä ainutta korua), kenkiä ja ruokaa. Meillä oli sängyissä lakanat ja ikkunoissa verhot. Minulla oli huoneessa oma kirjahylly ja siinä kirjoja. Heillä ei. Heillä oli mitä oli. Pahimpina aikoina ei ollut ruokaakaan. Meillä oli siistiä, heillä oli paskaista. Heidän äitinsä kasvatti koiria. Koiria, jotka tuhosivat kaiken. Koiria, jotka veivät kaikki rahat ja lapset saivat mitä ehkä jäi. Serkut saivat myös niitä minun vanhoja vaatteita. Siskon vanhat vaatteet olivat liian pieniä, mutta kai niitäkin sinne lahjoiteltiin.

En useinkaan halunnut mennä heille kylään, sillä siellä ei ollut mitään. Siellä piti elää nälässä ja toivoa että pääsee kotiin.

Nyt aikuisena olen pyytänyt serkuiltani anteeksi. Ei kai lapsi tajunnut että heitä olisi voinut auttaa kertomalla eteenpäin tarkemmin minkälaiset olot siellä oli. Äidille sanoin aina vain etten halua mennä sinne, koska siellä tulee kuitenkin vain riitaa.

Serkut olivat kateellisia meille.
Eikä heitä voi siitä syyttää.

En tiedä serkuistani tarkemmin. Olen muutama vuosi sitten tavannut sen tappelupukarina toimineen serkun. Muutoin ei ole mitään tietoa heidän olinpaikoistaan. Mikä on kyllä harmi.

Kai jokainen on vähän kuin Tuhkimo?

Samaistuin teini-iässä todella paljon Tuhkimoon. Sillä erolla, että minulla ei ollut ilkeää äitipuolta, minulla oli isäpuoli ja outo äiti.

Tavallaan kai jokainen kotitöitä tekemään pakotettu nuori ajattelee olevansa orja ja kokee sen loukkauksena itseä kohtaan, koska maailma on vain pullollaan vääryyttä jota vastaan kapinoida. Jatkuvasti.
Näin jälkikäteen on kai helppoa sanoa etten ollut kotona kovinkaan angstinen nuori. Olin ahdistunut nuori. Olin myös masentunut nuori joka halusi tappaa itsensä. Olin jopa niin masentunut, että olin suunnitellut paikan ja ajan ja niin edelleen. Mutta koska universumi päätti toisin, täällä ollaan.

Se ei silti poistunut mihinkään, että koin olevani yhtä jumissa kuin Tuhkimo sadussaan. Äidin sairauden vuoksi kotitöitä oli riittävästi asti. Pääasiallisesti minun vastuulla oli yhdessä vaiheessa pyykkihuolto. Se helpotti sitä, että omat vaatteet pysyivät tallessa. Jostain syystä vaatteillani oli tapana päätyä siskon kaappiin ja sitä kautta kadota. Siis sillon kun en itse hoitanut pyykkihuoltoa. Samalla kuitenkin oli hoidettavana siistimistä ja keittiötöitä vuorotellen sisaren kanssa. Sisko ei kuitenkaan ollut kovin huolellinen. Niinä kertoina kun oli siskon imurointivuoro tuli äiti komentamaan minua imuroimaan uudestaan. Oli kuulema edelleen ihan pölyistä. Sisko ei saanut pestä lattioita, koska ei olisi kuitenkaan osannut sitä. Siinä missä äiti latisti siskoa, otti se touhu minua ihan armottomasti päähän. Aina se sisko teki ne hommat yhtä hutiloiden. Ja aina mä imuroin sen jälkeen. Jossain kohtaa kieltäydyin ja yritin ehdottaa että sille sisarelle voisi opettaa että miten imuroidaan kunnolla. Mutta äidin mielestä se oli turhaa. Samoin kuin muun siivouksen neuvominen ja opastaminen siskolle.

Meillähän oli vain kevyt 150 neliötä. Kuusi huonetta ja keittiö+ruokahuone. Imuroi, imuroi.

Muutettuani kotoa pois opiskelemaan sain edelleen kotona käydessä hoitaa pyykkejä ja imuroida. En käynyt joka viikonloppu välttämättä kotona, yllättäen.

Muutin kotoa ollessani 16.
Olin odottanut sitä päivää siitä lähtien kun täytin neljätoista. Olin neljätoista kun huolehdin itse omat ruokailuni. Lopetin muiden kanssa ruokailemisen, sillä isäpuolen vittuilu päivittäin ruokapöydän ääressä oli liikaa. Äitini ei puuttunut siihen mitenkään, enkä oikein osannut itsekään reagoida. Useimmiten kaava meni kuitenkin siten että isäpuolelle olisi pitänyt kantaa kaikki nenän eteen. Hän itse ei saanut edes voita jääkaapista tai vesilasia haettua. Jos äiti ei ollut paikalla, olisi minun pitänyt hoitaa se kantaminen ja siihen vedin rajan. Ei. Tämän päälle sain usein vielä kuulla jotain mollausta isästäni, itsestäni tai elämänarvoihini liittyvistä asioista. Siirryin vaivihkaa huolehtimaan itsestäni. Olin poissa kotoa ruoka-aikaan ja pidin huolta etten joutunut siihen ruokapöytään samaan aikaan isäpuolen kanssa. Tätä jatkui aika pitkään. Kyllä me nykyisin mahdutaan saman pöydän ääreen. Vittuilu on vähentynyt, ei poistunut, mutta vähentynyt. Palveluakaan ei enää ihan niin tarvitse, eikä siihen oikein kukaan enää edes suostu. Lapsille kuoritaan perunat, ei aikuisille.

Ehkä pitäisi olla tyytyväinen että oli kuitenkin se koti? Tai ettei meitä hakattu? Henkistä väkivaltaa oli senkin edestä, mutta kukaan ei koskaan lyönyt. Pelkäsinkö asuessani kotona? Kyllä. Tietääkö tästä kukaan? No ei todellakaan!

Isä.

Kai tässä on hieman sivuttava isäänikin. Vaikka vanhempani erosivat aikaisessa vaiheessa, oli isä mukana elämässäni koko lapsuuden. Isä oli mitä oli. Ei nyt ehkä ollut kaikkein järjestelmällisin tai luotettavin ihminen, mutta olisi voinut olla huonompikin.
Isä oli hyvä tekemään lupauksia ja pettämään ne.

Asuin isäni kanssa muutaman vuoden. Noiden vuosien aikana tapahtui paljon hyvää ja vähemmän hyvää. Ennen muuttoa isälleni näimme usein. Isä asui vuosien aikana useassa eri paikassa. Isoäidin luona, jossain tupakansavuisessa yksiössä metsässä, kerrostalokolmiossa missä oli kylpyamme ja veljensä luona kaupungissa.

Sedän luona asuessa oli minulle aina pakastimessa jätskiä. Tehtiin kaikkea outoa, kuten ajeltiin polkupyörällä katolla ja laulettiin itse keksittyjä lauluja tai mentiin salaa ikkunasta sisään ja nukuttiin naapuritalon toimiston sohvalla.

Isän kanssa oli aina seikkailuja. Mielikuvitus ei loppunut koskaan.
Mutta vastuunkanto ei sitten oikein luonnistunutkaan.
Isällä ei ollut sääntöjä. Enemmän niitä sääntöjä rikottiin ja oltiin pienesti anarkisteja. 

Asuessani isällä meillä oli lähibaarin numero pikavalinnassa. Kolmantena. Jos ei sieltä vastattu, poljin pyörällä hakemaan isää kotiin. Kesällä. Talvella piti vain luottaa että se tulee. Useinkaan en jaksanut hakea sitä kävellen sieltä kapakasta kotiin. Talvella se joikin kyllä enemmän kotona.
Viikkorahat sain kun vein pullot kauppaan viikonlopun jäljiltä. Viisi markkaa oli tosi helppo saada parikin kertaa viikon aikana. Joskus vietiin pulloja kauppaan että saatiin ruokaa ennen tilipäivää. Tilipäivänä syötiin hedelmäsalaattia purkista (voin vannoa etten syö sitä vapaaehtoisesti kovinkaan mielelläni...).

Semmoista se oli. Isän luona asuttuja vuosia leimaa myös koulukiusatuksi tuleminen. Minulla oli silmälasit, outo isä ja saatoin sanoa asioita usein aika suoraan. 90-luvulla siinä oli jo enemmän kuin tarpeeksi sille luokan kusipäälle ottaakseen hampaisiin. Ei minua ikinä fyysisesti hakattu. Mutta tavaroita varastettiin ja rikottiin.

Muutettuani isältä pois, isä oli kuitenkin aina läsnä. Sain viettää siellä aikaa niin paljon kuin halusin. Käytiin kavereidenkin kanssa isän luona mielummin hengaamassa kuin äidillä. Isän luona oli aina rentoa. Kunnes isä tapasi naisen ja tämä nainen teki kaikesta outoa.

Nykyisin tilanne on se, että isä asuu perheineen kaukana. Emme ole juurikaan tekemisissä, mutta ei meidän välimme ole mitenkään huonot. Äitipuoleni ei puhu minulle, mikä tekee asioista edelleen vähän outoja. En tiedä mistä se johtuu, enkä varmaan ikinä tule saamaan selvyyttä siihen.
Isä on kuitenkin parin viimeisen vuoden aikana osannut loukatakin huomaamattaan. Omasta mielestään hän on vain oikeassa, eikä tajua miten paljon niillä sanomisillaan voi loukata.
Kuten se, että laskee lastensa lukumäärän väärin. Toistuvasti.
Kai siitä joku reagoisi enemmän. Itse olin vain pettynyt.

Seepian värissä.

Asuin isällä. Oli kevät, ehkä alkukesä.
Olin pyöräillyt äidille, joka asui muiden kanssa sopivan matkan päässä. Äidin kummipoika oli heillä kylässä. Olimme hyviä ystäviä. Saimme päähämme, että lähdetään sinne minun kotiin, kun siellä oli jotain mitä piti tehdä. Tai ehkä katsoa. En muista. Sen mitä muistan, on että äitini seisoo meidän eteisessä ja huutaa ja raivoaa. Isän olisi pitänyt tehdä jotain, vissiin kieltää minua tuomasta sitä kummipoikaa meille? Jotain olimme kuitenkin isän kanssa tehneet väärin ja tilanne oli tämä.

Äiti huutaa että vie minut pois.
Äiti huutaa ettei isä saa enää ikinä nähdä minua.
Äiti huutaa!
Äiti haukkuu isää, vaikkei isä ole tehnyt mitään!
Äiti haukkuu minut ajattelemattomaksi kakaraksi.
Tyhmäksi. Huonoksi.
Idiootiksi.
Saatanan idiootiksi, anteeksi.
Meihin ei kumpaankaan voi luottaa, ikinä.
 ....katokin saatana tai mä tapan sut senkin paska!
Äidin viimeiset sanat ja ovi pamahtaa kiinni.

Istun sängyllä, puristan sängynpäätyä ja itken. Mitä nyt tapahtuu? Tuleeko äiti ja vie minut pois? En halua sitä! En halua asua äidin luona, koska en kuulu sinne. Haluan jatkaa asumista isällä! Eihän äiti voi viedä minua pois, eihän? Äiti voi tulla yöllä. Se tietää missä on meidän vara-avain ja voi murtautua yöllä sisään ja kaapata minut enkä näe isää enää ikinä.
Hyperventiloin, itken ja tärisen.

Isä soittaa ystävälleen ja menemme sinne yöksi. Siellä on koira joka nukkuu vieressäni.
Kuulen unen läpi miten isä puhuu ystävänsä kanssa siitä, että jos olemme siellä pari päivää koska pelkään mennä kotiin.
Halaan sitä koiraa.
Tiedän olevani turvassa.

Olen tämän tapahtuessa ehkä 10.
Ja varma että äiti kykenee kaappaamaan minut.

Lumipalloja

Oikeastaan kaikki alkoi siitä kun luin Anna-Leena Härkösen Avoimien ovien päivä-romaanin. Siinä Härkösen hampaissa on äiti-tytär-suhde. Mietin tuolloin lukiessani jo minun ja äitini suhdetta. En silti tullut oikein mihinkään lopputulokseen, sillä elämän muutokset veivät mennessään. Asia jäi kuitenkin alitajuntaan pyörimään. Uskon myös aivojen suojaavan ihmistä itseään vahingollisilta asioilta. Mieleni on pitänyt minut vaikeina aikoina jotenkin kasassa ja näin ollen nämä äitiin liittyvät asiat ovat joutuneet väistymään. En ehkä myöskään ole tietoisesti halunnut myöntää tosiasioita.

Olen esikoinen. Vanhempani olivat naimisissa syntyessäni kultaisella 80-luvulla. He kuitenkin erosivat piakkoin syntymäni jälkeen. Tarkkaa aikaa en tiedä, sillä se on vaihdellut äidin puheissa vuoden ja kahden välillä. Isäni ei tästä ole puhunut mitään. Syitä erolle on yhtä monia kuin kerrontakertojakin. Eihän se sinänsä minulle kuulukaan, mutta yhtäkään kunnollista syytä tai siihen liittyvää asiaa en ole kuullut. Pienempänä olin varma että heidän eronsa oli minun syytäni. Tästä seurasi tietysti se, että halusin vanhempieni pitävän minusta kovasti. En halunnut tuottaa pettymyksiä, kun kerran olin jo saanut heidän eronsakin aikaan.
Jossain kohtaa lakkasin uskomasta omaan syylisyyteeni erosta, mutta vahinko oli jo tapahtunut.

Vähän samalla tavalla kuin Härkösen kirjassa havahduin nyt siihen miten äitini on käyttäytynyt vuosikaudet. Tiettyinä ajanjaksoina olen pistänyt asioita hänen sairastaman perussairauden piikkiin, mutta tämän hetken valossa ei sekään selitä kaikkea. Ei kaikki ne hulluilta kuulostavat asiat voi mitenkään olla sairautta. Ei se sairaus semmoinen ole.

Jollain tasolla ymmärrän äitiäni. Tai lähtökohtia mistä ponnistaa elämään. Hän on joutunut ottamaan vastuuta liian nuorena omista vanhemmistaan johtuvista asioista. Kahden alkoholistin lapsi, jolle lankesi vastuu nuoremmista sisaruksista omien vanhempien lisäksi. Oma äiti tappoi itsensä sillä alkoholilla ja isän vei syöpä, joka varmastikin oli alkoholilla osuutta. Äidin velikin on kunnostautunut tässä alkoholismissa ja sisar mielenterveydellisissä ongelmissa. Ei nyt voi sanoa että kultalusikkaa olisi ojenneltu. Äiti itse ei ole käyttänyt alkoholia sitten nuoruuden. Joitain satunnaisia saunakaljoja, mutta olen ehkä kerran elämässäni nähnyt äidin päihtyneenä. Muita aikuisia kyllä sitäkin enemmän.

Se, mitä yritän näiden muistojen keskeltä kaivaa on ehkä joku murunen siihen, että minä en ole kuten äitini. Minä pystyn olemaan jotain muuta, toimimaan toisin. Minä en myöskään voi olla vastuussa hänen käytöksestään tai sen aikaan saamista asioista. Ainoa mistä olen vastuussa olen minä itse.
Minulla on oikeus olla oma itseni ja velvollisuus pitää siitä huolta, ei muuta. Eikö niin?

Kuka, mitä, missä?

Kuka? 

Ihminen, joka yhtenä päivänä havahtui siihen todellisuuteen, ettei se oma äiti ole täydellinen. Ei siinä mitään ihmeellistä. Tuon havahtumisen myötä aukesi kuitenkin muistojen tulva. Muistojen, jotka nyt ravistelevat niin voimallisesti että se on saatava ulos.

Miksi blogi? 

Miksei jotain salaista ja omaa?
Koska jos tästä vuosikausien piilotetusta piinasta voi joku oppia jotain, niin sille on suotava mahdollisuus. Itselleni tämä olisi helpottanut paljonkin. Ehkä asiat olisivat menneet toisella tavalla mitä nyt?

Tämä blogi ei ole syyllisiä etsiäkseni tai syylistääkseni. Varmasti moni tulee sen kokemaan niin.

Asiat on kerrottu myös minun näkökulmastani. Muistoja lapsuudesta, nuoruudesta ja tästä perspektiivistä. Mutta kyllähän kaikki tietävät, mikä on mennyttä on mennyttä. Kuka tietää mikä on todellista, mikä ei?